Loukussa

2.12. lisättiin uusi luku jatkokertomukseen "Ärripurrilan nolot tilanteet", kun tohelo-Ruuti oli kirjaimellisesti loukussa.

Vapaapäiviä hyödynnetään aina pitkillä metsälenkeillä ja niin tälläkin kertaa. Otusten kanssa lähdettiin siis samoilemaan ja tutkimusretkelle lähimaastoihin.

Olimme tarponeet metsän halki ja tulleet tutulle peltotielle, jolta Ruuti ykskaks säntäsi takaisin metsään. Ajattelin, että Ruuti pistäytyy tsekkaamassa jonkin jäljen ja palaa takaisin, kuten sillä on tapana. Yleensä se palaa samantien, eikä sitä tarvitse edes kutsua. Ja jos joskus tarvitseekin, tulee se takaisin ensimmäisellä kutsulla. Ärripurrilan otuksista luoksetulo on maailman hauskin käsky ja sitä noudatetaan aina & vieläpä mielellään.

Vaan eipä Ruuti sitten tullutkaan takaisin, ei kutsuen eikä kutsumatta... Luulin kuulleeni jostain vaimean metallin kilahduksen ja arvasin, että jotain on tapahtunut kun koiraa ei näy. Lähdin metsään Ruutin kulkemaa reittiä ja yritin huutelemalla saada sen vastaamaan jotain, kun koiraa ei näkynyt missään. Nasu & Lelu hortoilivat siellä peltotiellä, eivätkä auttaneet etsinnässä yhtään =(

Kun olin aikani säntäillyt eestaas ja kiljunut Ruutia otsasuoni päässä pullistuen, se vastasi pienellä vingahduksella. Suuntasin kohti ääntä, mutten nähnyt edelleenkään koiraa missään... Kunnes viimein äkkäsin kauempana ison kuusen alla jonkin möykyn. Kun pääsin lähemmäksi, totesin että supin loukkuhan se siinä. Se oli havutettu niin hyvin, että hävisi maastoon ihan täydellisesti. Ja siellä loukussa istui meidän tohelo ja heilutti iloisesti häntää.

Ruuti oli kääntynyt istumaan ääneni suuntaan ja sen selän takana, loukun toisessa päässä roikkui lihakimpale ja ansalanka.... Huh sentään. Onneksi laumavietti oli tällä kertaa vahvempi kuin ruuanhankkimisvietti, eikä mitään sattunut. Ruuti ei ollut tapahtuneesta moinenskaan, korkeintaan vähän hämmentynyt... kun niin kovasti kutsutaan, vaikka häkin ovi on kiinni. Kun sain loukun viimein äherrettyä jotenkin auki ja Ruutin sieltä ulos, se tietysti yritti sinne vielä takaisin. Se on toivottoman utelias ja äärettömän luottavainen otus, jolle elämä on yhtä suurta seikkailua.

Ja tunnollisina kansalaisina otimme seuraavana päivänä puhelun paikalliseen metsästysseuraan ja tunnustimme koko loukkuhässäkän, jottei kettutyttöjä syytetä sabotaasista.

=)